Poriferiaa

Keikassa on aina jotain erilaista, jos tunnet tyypit kitaran, rumpujen tai koskettimien takana. Yleensä tietää vähän taustaa siitä, millä fiiliksellä muusikot ovat nousemassa lavalle soittamaan ja mitä aikaisemmin illalla on oikein tapahtunut. Onko joku ottanut vähän liikaa tai haluaako joku vain nukkumaan (mikä tapahtuu todella harvoin). Onko bändin jäsenten välillä kärhämää vai onko keikkaa odotettu innolla.

Perjantaina pääsin pitkästä aikaa seuraamaan, kun kaverit soittivat. Porissa järjestettiin kahden päivän punkrock minifestit nimeltään Poriferia vol. 1. En ole käynyt ennen Porissa, joten kyseessä oli eräänlainen kulttuurimatka uuteen kaupunkiin. Vaikka samanlaiselta punkkikansa näytti Porissa kuin muuallakin. Nahkatakkeja ja paljon kaljaa.

Jos on herännyt aamulla ennen seitsemää, yöllä yhdeltä ei ole ehkä ihan pirteimmillään katsomassa punkkikeikkaa. Onneksi Neuroosiliitto soitti kuitenkin sopivanpituisen setin, joka kesti ehkä puoli tuntia. Siinä ei ehdi väsähtää eikä tylsistyä. Porukka vaikutti innostuneelta äänekoskelaisbändistä. Tai sitten porilaiset vaan tykkäävät heilua ilman paitaa ja tunkea lavalle. Välillä tunnelma oli niin intensiivistä, että katsoin parhaammaksi ottaa pari askelta taaksepäin.

Vaikka biisit olivatkin samoja, joita on kuunneltu monta muutakin keikkaa, ne jaksoivat silti heiluttaa jalkaa ja hymyilyttää vähän hassuilla sanoituksillaan. Myös punkkikansa oli selvästi tehnyt kotitehtävänsä, niin hyvin sanat osattiin ulkoa.

Tuli taas sellainen olo, että keikoilla pitäisi käydä useamminkin. Ehkä myös Poriin voisi tutustua tarkemmin.

info: Poriferia vol. 1 Porissa 4.-5.4.
näkökulma: kavereiden keikalla

Onks totta

En muista miten päädyin lukemaan Katleena Kortesuon Ei oo totta -blogia. Varmaan vahingossa jonkun googlettamani linkin kautta. Sen kuitenkin muistan, että laitoin blogin linkin heti talteen.

Ei oo totta -blogi käsittelee paljon viestintää ja asiakaspalvelua. Katleena omien sanojensa mukaan "antaa ruusuja, ruoskaa ja ratkaisuja". Blogi kertoo esimerkkitapauksia ja neuvoo, miten kannattaa viestiä paremmin jatkossa ja miten asia olisi kannattanut hoitaa paremmin. Katleena osaa kirjoittaa asiat niin, että ne on helppo lukea ja sisäistää. Usein tälläisten asioiden käsittely voisi olla paljon tylsempääkin. Se on varmaan syy siihen, että palaan aina tämän blogin pariin. Varsinkin, kun muuten lukemani blogit ovat painottuneet muotiin, terveellisiin elämäntapoihin, ruokaan ja kosmetiikaan. Kun olin aikaisemmin pienessä paikallislehdessä töissä, haaveilin siitä, että Katleena tulisi luennoimaan meille. Ehkä vielä joskus pääsen sitäkin kuuntelemaan.

Kaikissa blogeissa jotkut asiat jäävät paremmin mieleen kuin toiset. Ei oo totta -blogista ovat vuosien varrella jääneet erityisesti mieleen postaukset, joissa on käsitelty artikkeleita. Esimerkiksi tämä tapaus, jossa Helsingin Sanomien toimittaja oli kirjoittamisen sijaan kääntänyt artikkelin tökerösti suomen kielelle. Katleena bongasi Helsingin Sanomista jutun, jossa oli hänen mielestään kommentteja, jotka eivät kuulostaneet siltä että ne olisivat tulleet suomalaisen suusta. Hän bloggasi jutusta, ja pian lukijat olivatkin jo löytäneet englanninkielisen alkuperäisen artikkelin.

Opiskelen journalismia ja osa-aikaisessa työssäni olen asiakaspalvelija. Aika usein Ei oo totta -blogin postaukset käsittelevät jotain sellaista, joka koskettaa minua joko kouluni tai työni kautta. Koulussa erästä tenttiä varten piti lukea Jeff Jarvisin "What would Google do" -kirja. Sen luettuani tajusin, miksi niin moni asia kuulosti tutulta. Siksi, että olin lukenut samanlaista ajatusmaailmaa muutaman vuoden ajan Ei oo totta -blogista.

info: http://eioototta.fi/
näkäkulma: miksi palaan blogiin

Mikä ärsyttää?

No se, kun kysytään mikä ärsyttää.

Olen katsonut muutamana päivänä paljon Katsomosta ohjelmia. On kiva, että voin netistä katsoa jaksoja silloin, kuin itselleni parhaiten sopii. Ärsyttävää on kuitenkin, että esimerkiksi MTV3:n Katsomosta katsoessa joka välissä tulee tietenkin mainoksia. Niistä ei taida päästä missään enää eroon.

En yleensä katso telkkaria, joten olen useimmiten pihalla siitä, minkälaisia mainoksia on tällä hetkellä menossa. Katsomossa on tällä hetkellä koko ajan ainakin Tele Finlandin mainoksia. Ja ne samat pyörivät tietenkin koko ajan.

Tällä hetkellä Tele Finland mainostaa neljällä eri mainoksella, joissa kaikissa on kysytty "mikä ärsyttää". Siinä sitten tyypit kertovat, että no mikä ottaa päähän tällä hetkellä. Jollakin se on huonot kuskit, toisella hyttyset. Parasta on, kun voi vielä kivasti imitoida sitä ininää itsekin siihen. Varmistetaan katsojan ärsyyntyminen. Mainoksen lopussa naisääni kertoo, että "joitakin taas ärsyttää asiaspalveluun odottaminen, siksi me Tele Finlandilla vastaamme kolmessa minuutissa, tai soitamme sinulle takaisin". Ja sitten alkaa ihana Freemanin Mitä sinulle kuuluu.

En yleensä muutenkaan pidä mainoksista, en tiedä pitääkö kukaan. Mutta eniten vihaan mainoksia, joissa tunnutaan mainostavan jotain ihan muuta. Esimerkiksi kun naiset mainostavat autoja. Hetkinen, tuleeko se nainen siinä kaupan päälle vai? En usko. Samalla tavalla ärsyttävät myös tälläiset mainokset. Laitetaan tähän muutama randomtyyppi kertomaan, että ärsyttää tekopirteät ryhmäliikuntatunnit. Sitten lopussa kerrotaan, että tämä onkin operaattorin mainos. Nerokasta!


info: https://www.youtube.com/playlist?list=PL47RLMa7Avj6K-M0-aMEgAkkrWpZp-kcv
näkökulma: miksei voida mainostaa sitä, mitä halutaan mainostaa

Mites toi sun parisuhde?

Hetki sitten päätin tehdä hyvää iltapalaa ja istahtaa sohvalle telkkarin eteen sitä nauttimaan. Alkaa kanavien selailu. Ei, ei, ei, ehkä, ei missään nimessä, ei. Aika huonoa tarjontaa näyttäisi olevan näin keskiviikkoiltana.

Livillä on kuitenkin alkanut uusi sarja. Rakkauden FAQ. Pitää jäädä seuraamaan, onko tämä niin huono kuin miltä vaikuttaa. Ainakin nimi on mielestäni kauhea.

Ohjelmaa juontaa André Wickström ja mukana kivassa puoliympyrässä ovat Simo Frangén, Satu Silvo, Ismo Leikola, Lorenz Backman, Suvi West, Harri Moisio ja Laura Paloheimo. Panelistit ilmeisesti vaihtelevat vuoroviikoin, sillä ainakaan Ismo Leikolaa ei tällä kertaa löydy paikalta.

Ohjelma on kilpailu, jossa kysytään hassuja kysymyksiä ja oikein vastanneet saavat pisteitä. Jokainen vastaa vuorollaan yrittäen keksiä aikaisempaa hauskempaa sanottavaa. Kilpailu menee eteenpäin omalla painollaan ja Wickström heittelee ilmoille sellaisia kysymyksiä kuin "mitä latinankielinen sana penis tarkoittaa". Ohjelmassa mietitään myös sitä, pitääkö yhden illan "tuttuja" moikata ja kannattaako tunnustaa, jos pettää.

Muistelen nähneenä ainakin kaksi vastaavanlaista sarjaa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Toinen oli se joidenkin naisten juontama keskusteluohjelma, jossa seksuaaliterapeutti välillä vastasi vakavampiin esimerkkikysymyksiin. Nimi ei tule millään mieleen. Eli tavallaan joku kokee, että suomalaiset tarvitsevat ohjelmaa, jossa voi kysyä noloja seksikysymyksiä. Suomalaiset eivät vain taida innostua formaatista kunnolla, sillä en usko tämänkään ohjelman jatkavan ensimmäisen kauden jälkeen. Ehkäpä käy Sarasvuot, ja ohjelma loppuu jopa kesken kauden.

Taitaa johtua suomalaisesta kulttuurista. Eikai kukaan halua kertoa seuraavansa sarjaa, jossa mietitään, miten parisuhde tai seksielämä pelastetaan. Sehän voisi tarkoittaa vaikkapa sitä, että omassa parisuhteessa on jotain vialla. Suomessa ollaan hiljaa omien ongelmien kanssa, kärsitään tai sitten erotaan.


info: Livillä keskiviikkoiltaisin Rakkauden FAQ
näkökulma: tarvitaanko tälläistä ohjelmaa Suomessa

Kummia numeroita

Muutin Turkuun virallisesti tasan 11 kuukautta sitten. Ensimmäiset viikot menivät lähinnä uuteen kaupunkiin tutustuessa ja Turusta löytyikin paljon ihmeellistä. Esimerkiksi joen toisella puolella oleva torni, jossa oli jotain kummia numeroita.

Ihmettelin tornia aikani, kunnes tajusin näpytellä numerot 1 1 2 3 5 8 13 21 34 55 googleen, joka kertoi lukujonoa kutsuttavan Fibonaccin lukujonoksi. Turku Energian voimalaitoksen savupiipin kylkeen ripustetut luvut muodostavat teoksen nimeltään Fibonacci Sequence 1-55. Valoteoksen on suunnitellut italialainen Mario Merz ja se paljastettiin koko Turulle toukokuussa vuonna 1994.

Teos on 35 metriä korkea ja se oli ensimmäinen "Turku - eurooppalainen kuvanveistokaupunki" -ympäristötaideprojektin puitteissa valmistettu taidetos. Merz loi vastaavanlaisia teoksia myös New Yorkin Guggenheim-museoon, Pariisin Pampidou-keskukseen ja Kölnin Ludwig-museoon.

Teoksessa minua ihmetyttää hieman se, miksi sen on pitänyt suunnitella joku italialainen. Jos kerran se on tuotu Turkuun osana projektia, jonka nimi on "Turku - eurooppalainen kuvanveistokaupunki", kuvittelisin että valotyön olisi voinut suunnitella joku turkulainen. Tai edes suomalainen! Vai oliko tarkoituksena juurikin tuoda eurooppamaisuutta Turkuun?

Jostain syystä tämä nimenomainen teos kuvastaa minulle ulkopaikkakuntalaisena Turkua. Se oli maamerkki, kun joskus  kesällä en ollut ihan varma, missä päin olen. Se on se juttu, jonka joudun aina selittämään kavereilleni, jotka tulevat vierailemaan Turkuun. Se ei välttämättä ole kaunein teos tai edes mikään, mitä heti ajattelisi taiteeksi. Jollain tavalla siitä on kuitenkin tullut itselleni tärkeä.

Pitkään mietin, tuntuuko ikinä saapuessani Turkuun siltä, että tulisin kotiin. Monta kuukautta siihen meni, mutta kun joulun jälkeen tulin bussilla pitkin jokivartta ja näin nuo tutut numerot, tuli kumman kotoisa olo.


info: Fibonacci Sequence 1-55
näkäkulma: mitä teos merkitsee ulkopaikkakuntalaiselle

Sparta, Troija, Troija, Sparta

Vuonna 2006 olin 16-vuotias nuori, jota ei voinut pätkääkään kiinnostaa 300 elokuva, joka oli juuri julkaistu ja josta oli paljon puhuttu. No, vuonna 2014 minua ei edelleenkään kiinnosta, mutta voihan sitä vaikka kesäajan alkamisen kunniaksi lahjoittaa pari tuntia huonollekin elokuvalle.

Jo ensimmäisen viiden minuutin päästä tiesin, että en pidä tästä elokuvasta. Tuntui, että katsoin enemmänkin videoanimaatiota kuin elokuvaa.

Elokuvassa kuningas Leonidas johtaa 300 sotilastaan suorittamaan uhkarohkeaa tehtävää. Tarkoituksena on suojella ja puolustaa Spartaa persialaisilta. Persialaiset ovat tietenkin huivit päässä ja värikkäästi kirjaillut housut lepattavat tuulessa. Spartalaisilla ei ole koko elokuvan aikana paitaa päällä, vaikka välillä sataa lunta ja muutenkin näyttää varsin kylmältä. Joo, kyllä näillä boksereilla pärjää.

Kuva törkeästi varastettu Wikipediasta.

Jotenkin tästä elokuvasta jäi tyhjä fiilis. En saanut koko kahdesta tunnista mitään irti. No, jokseenkin yllättävää oli sentään se, (varoitus: juonipaljastus!) että kuningas Leonidas kuolee lopussa. Se tästä vielä olisi puuttunutkin, että 300 miestä olisi oikeasti selvinnyt kymmenistä tuhansista persialaisista. Miksi muutenkin kaikki mahdolliset jotenkin hämärästi Kreikkaan liittyvät elokuvat ovat aina samanlaisia? Troija?

Elokuvaa katsoessani mietin myös sitä, miksi niin monilla näyttelijöillä on aina samanlaiset roolit vieläpä samanlaisissa elokuvissa. 300 elokuvan kuningas Leonidaksen jonkinlainen oikea käsi on kapteeni, jota esittää Vincent Regan. Roolissa oli jotain kumman tuttua. Pian tajusin, että Vincent Regan näytteli hyvin samanlaista roolia Troijassa.

Ärsyttävää! Keksikää jotain uutta! Ja laittakaa miehille paidat päälle.

Liisa ja Hertta Ihmemaassa

Jos voisin valita, kävisin teatterissa joka viikko. Teatterissa käyminen on jännittävää, mukaansatempaavaa ja se ruokkii omaa luovuutta.

Tammikuussa päätin ruokkia luovuuttani tutustumalla taideatatemialaisen Ilja Mäkelän opinnäytetyöhön. Mäkelä valmistui teatteri-ilmaisun ohjaajaksi ja ohjasi opinnäytetyönään näytelmän LIISA. / HERTTAROUVA, joka perustuu Liisa Ihmemaassa -satuun. Näytelmää esitettiin vajaan viikon ajan Köysiteatterissa Taideakatemiassa. Mukana oli tanssin, sirkuksen, nukketeatterin ja musiikin opiskelijoita yhteensä 21.

Erikoista näytelmässä oli se, että se piti käydä katsomassa kaksi kertaa. Näytelmä oli nimittäin kuvattu kahtena osana, sekä Liisan että Hertan näkökulmista. En tajunnut tätä ensin, vaan luulin että väliajan jälkeen näkisin toisen osan. Ei, vaan olisi pitänyt tulla toisena päivänä uudelleen. Harmittavasti vain kävin niin, että kaikkina muina päivinä olin estynyt, eli töissä. Näin siis vain Liisan puolen näytelmästä. Se jäi vähän harmittavaan, varsinkin kun ensimmäisen puoliajan aikana Hertan puolelta kuului mielenkiintoista meteliä.

Näytelmän Liisa-osa seurasi Liisa Ihmemaassa -satua hyvinkin kirjaimellisesti, ainakin mikäli muistan sadun oikein. Liisan näyttelijä osasi olla roolissaan hauskasti, mutta välillä jopa vähän turhan lapsellisen ärsyttävästi. Mutta toisaalta, sellainen taitaa olla myös alkuperäisen sadun Liisa. Näytelmän mukana nauratti, harmitti ja ahdisti. Ainakin se onnistui siis herättämään tunteita.

Satu vei osaksi mukanaan lapsuuteen, vaikkei Liisa Ihmemaassa ole ikinä ollut itselleni erityisen tärkeä. En muista kuulleeni satua pienenä, enkä muista olenko katsonut siitä animaatiotakaan. Muutama vuosi sitten ilmestynyt uusi elokuva ei myöskään herettänyt mitään tunteita saada nähdä sitä.

Odotan siis, että taideakatemialaiset päättävät ottaa työn alle esimerkiksi Lumikin. Että vinkkinä vaan teille siellä!


info: LIISA. / HERTTAROUVA. -näytelmä
näkökulma: satu vie lapsuuteen

Luomu maksaa kolmanneksen enemmän, vai maksaako

Joskus tuntuu siltä, että luomu on kirosana. Se jakaa ihmiset helposti kahteen puolueeseen. Oletko puolesta vai vastaan? Ostatko luomua? Miksi ostat, sehän on samaa tavaraa kalliimmalla? Mikset osta?

Helsingin Sanomat teki selvityksen siitä, mikä erottaa luomun tavallisesta. Juttu oli tuttua asiaa muutamaa kohtaa lukuunottamatta. En tiennyt, että margariinia ei saa luomuna enkä ollut edes ajatellut, että luomuhernekeitossa olisi vähemmän lihaa  kuin tavallisessa. Tosin en syö lihaa, joten ei oikeastaan edes kiinnosta.

Jutun alussa haastateltiin vantaalaista, nelihenkisen perheen äitiä Yasamin Salosta. Hän alkoi ostaa luomuruokaa viime syksynä puhtaiden ruoka-aineiden takia. Luomuruoka nosti perheen ruokamenoja Salosen mukaan kolmanneksen.

Kolmanneksen? Mitä sellaisessa perheessä syödään, että ruokamenot kasvavat luomuun vaihtamalla noin paljon? Pelkkää lihaa? Ja kenellä on varaa kolmanneksen nousuun ruokakauppalaskussa?

Tässä on Mannisen ruislepä. Se on parasta leipää,

vaikkei olekaan luomua ja tehdään kaukana Keski-Suomessa.

Meidän kahden hengen perheessä ruokaan menee luultavasti 200-300 euroa kuukaudessa. Koskaan en ole tarkasti laskenut, vaikka tiedostankin että varmaan pitäisi. Ostan mielelläni jossain lähistöllä tuotettua ruokaa, ja todella harvoin luomua. Haluaisin ostaa enemmän, mutta köyhällä opiskelijalla on muutakin mielessä kuin se, onko salaattini luomua vai ei.

Kuvitellaan, että käyttäisimme ruokaan 250 euroa kuussa. Kolmanneksen nousi tarkottaisi silloin sitä, että lasku olisikin yi 330 euroa. Aika suuri kasvu, ja meillä on varmaan nelihenkiseen perheeseen verrattuna pienet ruokamenot.

Haluan tukea luomua, mutta onko se todella aina hinnan arvoista? Voiko hinnannousu edes olla noin paljon? Onko minulla liikaa kysymyksiä tässä postauksessa?



info: http://www.hs.fi/kuluttaja/HS-selvitys+Mik%C3%A4+erottaa+luomun+tavallisesta/a1395643748991
näkökulma: tartuin ruokamenojen kasvuun

Tule takaisin, teini-ikä

Kun olin teini, kotipaikkakunnallani järjestettiin usein kaikenlaisia bändi-iltoja. Tehdaskaupungin bändit edustivat usein itselleni turhan raskasta musiikkigenreä, mutta toisaalta, kavereita piti ehdottomasti tukea. Ja rokkarit muutenkin kummasti vetosivat..

Teini-ikä tuli mieleen maaliskuun alussa, kun kävin Vimmassa Turku Bandstandin karsinnoissa. Nuorten Taide- ja toimintatalo Vimma oli itselleni aikaisemmin tuntematon, mutta nyt on sekin katsastettu ja ihan hyväksi todettu. Bändit esiintyivät jossain yläkerrassa, jossa omasta mielestäni fiilistä vähän veivät tuolit. Keikalla pitää heilua, ei istua jalat ristissä.

Turku Bandstand on Turun kaupungin Nuorten palveluiden järjestämä bändikilpailu. Se on tarkoitettu Turussa ja Turun lähiseudulla toimiville bändeille, joiden soittajista vähintään kolme neljäsosaa on alle 30-vuotiaita. Kisan voittajabändi saa studioaikaa sekä turkulainen VR Label Finland julkaisee bändin sinkun.

Kuulostaa siis ihan kivalta.

Maaliskuun kuudentena esiintymässä olivat Klubikirves, Easy Difficult ja 6G. Itse raahauduin paikalle Klubikirveksen takia. Ja onneksi raahauduin! Olin vähän epäileväinen, koska viime aikoina olen kuunnellut hyvin erilaista musiikkia kuin mitä KK edustaa. Yllätyin kuitenkin positiivisesti ja bändeille sallittu 15 minuutin aika tuntui lyhyeltä.

Keikka sai minut miettimään, miksen enää käy keikoilla. Jaksan yleensä raahautua musiikin perässä vain silloin, kuin kyseessä on joku todellisista lemppareista. Mihin on hävinnyt se 16-vuotias Tilda, joka lähti katsomaan keikkaa, vaikkei tiennyt bändiä? Voiko vielä opetella vanhoille tavoille? Missäs se Klubi olikaan?



info: Klubikirves @ Turku Bandstandin alkuerät Vimmassa, 6.3.14.
näkökulma: miksen enää käy pienten bändien keikoilla?

Ollutta ja mennyttä: Kortesmäki

Luin äsken uutisen, jonka lukeminen ei olisi vuosi sitten vaikuttanut minuun lainkaan. Todennäköisesti en olisi edes klikannut linkkiä auki. Helsingin Sanomien uutinen Ylen Suorana: Kortesmäki -ohjelman lopettamisesta kuitenkin kosketti.

Olen katsonut ehkä kolme jaksoa Suorana: Kortesmäkeä. Nekin viime syksynä, kun osana tv-journalismin kurssia teimme ryhmätyötä johon kuului Joona Kortesmäen talk show. En erityisemmin pitänyt ohjelmasta, mutta en todellakaan inhonnut sitä. Olisin voinut kuvitella, että katsoisin samanlaista ohjelmaan säännöllisesti, ja vieläpä mielelläni.

En tiedä onko ongelma vain minun vai muidenkin, mutta kaipaan säännöllistä tv-rutiinia elämääni. Esimerkiksi lukioaikoina oli kiva, kun tiettyyn aikaan päivästä saatoin käpertyä sohvan nurkkaan katsomaan jakson Huippumalli haussa -ohjelmaa. Se toi viikkoon rutiinia ja jotain odottamista.

Nyt hieman vanhempana kaipaisin myös rutiinia. Mutta en niinkään hömppää, sillä sitä katson silloin kuin siltä tuntuu esimerkiksi Netflixistä. Kaipaan ajankohtaisuutta, hauskuutta ja uusia näkökulmia. Juuri sellaista, jota Suorana: Kortesmäki olisi voinut minulle tarjota.

Suorana: Kortesmäessä on mielestäni vain yksi, mutta sitäkin suurempi ongelma; ajoitus. Puoli yhdeksältä maanantaista keskiviikkoon ei oikein sovi omaan elämänrytmiini. Puoli yhdeksältä olen usein töissä, lenkillä tai muuten vaan vielä menossa. Haluaisin keskusteluohjelman, joka tulisi joka ilta esimerkiksi kymmeneltä. Siihen mennessä olisi ehkä ehtinyt käydä suihkussa ja tehdä vaikka valmiiksi iltapalan ohjelmaa odottamaan.

Toivon, että tämä on huomattu Ylelläkin. Ainakin Helsingin Sanomien uutisen mukaan Suorana: Kortesmäen tilalle tulee syksyllä mahdollisesti uusi talk show, jolle haetaan uutta ohjelmapaikkaa. Ja hyvä niin.

Toisaalta toivon, että Joona Kortesmäki voisi jatkaa vielä ohjelmassa. Vaikka aluksi en ehkä täysin lämmennyt Joonan tyylille, on hän kuitenkin mielestäni parempi haastattelija kuin esimerkiksi Jari Sarasvuo.


info: http://www.hs.fi/kulttuuri/Yle+lopettaa+Kortesm%C3%A4ki+talk+shown++ei+tavoittanut+nuoria+katsojia/a1395374405529
näkökulma: miksi talk show lähetetään väärään aikaan

Kaikilla on lupa syödä mitä haluaa

Jätä mullekin! -blogissa pohdittiin viime viikolla sitä, onko kaikilla lupa syödä mitä haluaa.. Ilmeisesti bloggaaja OttoL:n mielestä ei. Törmäsin kirjoitukseen, kun luin ensin White Trash Disease -blogin Natan kirjoituksen ruoasta. Nata, joka käytti laskemansa mukaan viime kuussa ruokaan järkyttävät 975 euroa, on samaa mieltä OttoL:n kanssa.

Sanon järkyttävät, koska mielestäni 975 euroa yhdeltä ihmiseltä kuun ruokiin on oikeasti aika järkyttävää. Vaikka toisaalta, oma tilini ei joka kuukausi edes näe noin paljon rahaa.

Itsekin tykkään syödä hyvin, mielellään myös terveellisesti. Haluan, että kaapissani on aina vähintään kahta eri salaattia ja kaikkia niitä ruokatarvikkeita, johon olen tällä hetkellä koukussa (halloum, sitruunamehu, punasipuli, grana padano, couscous, kurkku, bruschetta-mausteseos, mielellään vielä itsetehtyä seitaniakin). Käytän paljon aikaa niin kaupassa käymiseen, ruoan suunnitteluun kuin toteuttamiseenkin. Haluan kokeilla uusia reseptejä ja uusia makuja.

Yks päivä tein tälläsen. Järkyttävää.

Mutta välillä, yleensä krapulassa, kannan Salesta kotiin pakastepitsan ja kokista (ja vieläpä sitä Rainbown versiota). Joskus saatan ostaa jopa kolmioleivän. Olen koukussa Fazerin vaaleaan maitosuklaaseen. Ja meillekin ostetaan välillä X-tra kermajuustoa. Siksi, että se sattuu olemaan halpaa ja myös siksi, että se on oikeasti aika hyvää.

En pysty edes lukemaan tuota OttoL:n kirjoitusta uudelleen, niin paljon se ärsyttää. Vaikka itse olen välillä tarkka ruoastani, en voi ymmärtää sitä, että joku oikeasti arvostelee noin rankalla kädellä toisen ostoskoria. Se, että ostaa leipää, juustoa, jogurttia ja rasvatonta maitoa ei tee kenestäkään huonompaa. Lisäksi kirjoittaja itse oli juuri ostanut Hesburgerista salaatin.

Ostin viime viikon aikana peräti kaksi suklaalevyä. Olenko nyt epäonnistunut läski?


info: http://www.lily.fi/blogit/jata-mullekin/onko-kaikilla-lupa-syoda-mita-haluaa
näkökulma: ärsyyntynyt vastine blogikirjoitukselle

Mnemosyne

Näyttelyt ovat ihania. Yleensä tempaudun niihin mukaan parhaiten silloin, kun näyttelyyn menemistä ei ole suunnitellut etukäteen. Etukäteen suunnittelu tuo mukaan paineita, näyttelystä olisi löydettävä jotain ajateltavaa ja ehkä siitä olisi pidettäväkin.

Halusin tätä kurssia varten käydä jossain pienessä näyttelyssä. Olen kulkenut Kaskentiellä olevan Galleria Å:n ohi aika monta kertaa, mutta nimi ei tietenkään muistunut mieleen. Muutaman faija googlaa -tyylisen hakusanan jälkeen löysin gallerian ja selvisi, ettei sinne ollut edes sisäänpääsymaksua. Bingo! Kaveri mukaan ja kohti Kaskentietä.

Galleria Å on pieni, mutta viihtyisä tila. Helmikuun 20. päivänä menossa oli Hertta Kiiskin näyttely nimeltä Mnemosyne. Näyttely koostui valokuvista, esineinstallaatioista ja näyttelyn alakerrassa olevasta videokuvasta. Muutaman teoksen kohdalla joutui miettimään, mitä siinä kuvataan. Videokuvaa olisi voinut katsella kauemminkin. Tosin oli häiritsevää kuinka paljon tuntui siltä, että videossa esiintyvät lapset olisivat oikeasti olleet samassa tilassa.

Turun Taiteilijaseuran sivut kertovat, että Hertta Kiiski työskentelee pääasiassa käyttäen kameraa ja tilaa välineenään. Hänen tuotannossaan onkin kyse muodon tutkimisesta. Näyttelystä jäi olo, että päästäkseni sisälle taiteilijan töihin olisin tarvinnut ehkä enemmän töitä. Galleria Å on sen verran pieni tila, etteivät teokset päässeet täysin oikeuksiinsa.

Näyttelykäynti muistutti siitä, ettei pieneen kulttuurihetkeen mene välttämättä rahaa tai paljon aikaakaan. Toivon, että muistan Galleria Å:n olemassaolon useamminkin, sillä yksi Turun kivoimmista kirppiksistä sijaitsee lähes sen naapurissa. Tällä hetkellä tilassa on menossa Riitta Asantin näyttely Maalauksia taivaan rannoista ja meren saarista. Ehkä piipahdan siellä ensi viikolla.


info: Hertta Kiiskin näyttely Mnemosyne Galleria Å:ssa.
näkökulma: näyttelyissä käymisen vaikeus